Maastoestevalmennus 26.11.2019, Cedarhill's Stables

Sormet jäässä vaikkei ole kylmä, viileä vain Vatsassa sinkoilee perhosia, enkä voinut olla hymyilemättä – minua jännittää. Ajoin punaisella Volkswagen Golfillani kohti Pohjois-Englantia Jessi takapenkillä loikoillen, jossa Cedarhill’s Stables sijaitsee, jossa minulla on maastoratsastusvalmennus täysin tuntemattomalla hevosella, tuntemattomalla tilalla, tuntemattomien ihmisten kanssa. Pakko oli tilaisuuden tullen napata valmennuspaikka itselleni, sillä halusin haastaa itseni nyt kaikin mahdollisin tyylein, jotta olisin valmis tulevaan, nuoreen hollanninpuoliveritammaan.

                             Saavuin tallipihalle ja parkkeerasin säilykepurkin parkkipaikalle pakitellen, jossa vaiheessa Jessi nousikin haukotellen istumaan ja ympäristöä ikkunoista rauhallisesti tutkien. Sammutin auton, vedin käsijarrun päälle ja siirryin ulkokautta takapenkeille ratsastuskamppeitani hakemaan. Samalla otin Jessin hihnassa ulos, ja suuntasin ovet lukittuani talliin.

                             Ovilla törmäsin heti naiseen, jonka tunnistin tallinomistajaksi, Caitlyn Cedarhilliksi. Ystävällinen nainen kertoi juuri meneillään olevista tunneista, esitteli tallin selvästi ylpeä tallikissan Zeuksen ja koiran Suigan, joka alkoi heti kaveeraamaan Jessin kanssa. Koirat laukkasivatkin pian keskenään ulos temmeltämään, kun olin antanut luvan Jessille, jonka olin saanut Caitlyniltä. Koiralleni teki hyvää välillä leikkiä vieraampien koirien kanssa, ja tämä yksilö oli niin energinen, että hyvä fiilis tarttui selvästi Jessiinkin. Caitlyn näytti minulle Fenrisin ja sitten satulahuoneesta orin varusteet, kuin myös kuivien leivänkänttyjen paikan. Kiittelin naista, kun hoitotarvikkeen kainalossa ja leipää taskussa palasin mustankirjavan orin luokse. Tässä ajassa Jessi oli palannut talliin ja istuin nyt ovenpielessä häntäänsä hieman heilauttaen. Laskin hoitotarvikkeet karsinanlattialle, kun olin Fenrisin kanssa tervehtinyt hieman. Varmuuden vuoksi laitoin orille riimun päähän ja sidoin tämän kaltereihin, en tuntenut hevosta sen enempää, kuin minulle oli kerrottu – mutta olihan kyseessä kumminkin ori, ja saattaisi keksiä kaikkea kivaa. Tai ainakin näin minulle oltiin kerrottu. En halunnut ottaa ylimääräisiä riskejä tai stressiä aiheesta, joten pelasin varman päälle.

                             Olin pyöritellyt orin läpi kumisualla ja kun harjasin enää pölyjä pois, saapui valmentajani Gair O’Reilly hevosensa kanssa talliin. Moikkasin miestä mahdollisimman neutraalisti, mutta en jostain syystä olettanut miehen aivan näin… Komea olevan, näin suoraan sanottuna. Meinasi mennä pupu pöksyyn. Talliin saapui pian Arabellaksi esittäytynyt, mukava tyttö poniansa kunnostamaan. Innostuin ihan, sillä juttua lensi yllättävän paljon jo näinkin pian. Puunasin ja varustin kirjavan orin loppuun siinä tytön kanssa jutellessa, tuon kertoessa vähän koko tilasta, sen historiasta ja eläimistä.

                             Nousimme jo tallin pihalla selkään, josta suuntasimme Arabella edellä kohti maastoesterataa, jossa Gair jo odotti. Jessi ravasi vierellä mukana, aina yhtä levollisen näköisenä, vaikka todellisuudessa energiaa oli enemmän kuin tarpeeksi tuon touhupakkauksen sisällä. Radalle päästyäni Arabella vilkutti ja lähti itsenäisesti ravailemaan jo radalla ja jätti minut Gairin kanssa jutustelemaan. Mies silmäili ratsastustani tiiviisti, samalla kuitenkin rennosti keskustellen ja korjauksia ladellen. Ori oli vieras, niin energian, liikkeiden, kokonsa ja vähän kaiken puolesta, kuten myös extrana oli uusi laji. En nimittäin suuremmin ollut maastoesteitä edes harrastanut, Kionalla kun en vielä ollut kerennyt maastossa kuin muutaman kaatuneen puun yli hypyttämään.

                             Nuori ori testaili kyllä ja antoi mielipiteensä näkyä selvästi. Sain pidettyä pääni kylmänä Gairin antaessa ohjeita juuri oikeaan aikaan, ja pian ori alkoikin taipumaan minun tahtooni, eikä enää mentykään nuoren herran mielen mukaan. Sain vaihtoesteitä niin paljon, että meinasin mennä pää pyörälle, joten arvoin pikaversiona päässäni esteekseni pienehkön risuesteen ja kuin ajatukseni lukien Fenris lähti vähän turhankin tehokkaasti laukkaamaan kohti estettä ja sain pidättää oria kunnolla. Fenris hyppäsi esteen reippaalla ilmavaralla ja laskeutumisen jälkeen ori viskoi päätään ja huiski häntäänsä kuin protestoiden, mutta palautui siitä hetken pääästä takaisin tuntumalle. Sain kommenttia vauhdista ja korjausehdotuksen pidätteiden suhteen, sekä käskyn hypätä uudelleen. Tällä kertaa sain pidätteen paremmin perille, eikä mentykään enää formulatyylillä. Sain enemmän kontaktia oriin ja uusia vaihteita löytyi useampikin.

                             Gair antoi minulle aika vapaat kädet esteiden valitsemisen suhteen, johtuen varmaan siitä, etten uskaltanut suuria esteitä hyppiäkään, vaan keskityin enemmänkin siihen, että reittini olivat sopivia ja että pysyin selässä. Välillä tuntui siltä, että energinen ori voisi minut nakata selästään ilopukinkin voimalla, vaikka loppujen lopuksi Fenris meni oikein hienosti ottaen huomioon, että tämä on ensimmäinen ratsastuskerta kyseisellä orilla, tällä tallilla tai kunnolla tässä lajissa. Kyllä sitä palautetta tuli, siitä ei ollut puutetta, mutta rakentavassa mielessä, eikä minulle iskenyt alkua pahempaa epätoivoa missään välissä. Oli hauska katsoa, kuinka Jessi meinasi tottuneena useampaan otteeseen lähteä vierelläni esteitä hyppimään, mutta Gair sai pidettyä nartun lähellään – pois lukien ne pari livahdusta, jossa koira huomattiin vasta esteellä.

                             Kun olin saanut kolmen pienen esteen putken onnistumaan ja Fenrisin pysymään hyvin hallinnassa, ehdotti Gair minun ottavan lopuksi saman radan perään neljännen, lähes metrin korkuisen risuaidan lisäksi. Vähän meinasi jännittää, mutta koska tähän asti oli mennyt ihan hyvin, päätin uskaltautua kokeilemaan. Ori tietenkin tunsi jännitykseni, joten otin muutaman ravi- ja laukkaympyrän ennen esteitä, jotta sain rauhoituttua ja rauhoiteltua ratsuanikin.

                             Esteet sujuivat mainiosta ja viimeinen este tuntui kuin lentämiseltä ja se onnistumisen tunne oli niin sanoinkuvailemattoman hyvä, että olisi tehnyt mieli tuulettaa – mutten kehdannut tai uskaltanut. Gair taputti, ehkä vain reaktioni nähdessään luokseen hymy korvissani ravaten. Ravasin Gairin ympärillä orian venytellen, miehen kommentteja kuunnellen. Mieleenpainuvin kommentti taisi olla ” Sinulla on hyvä, hiljainen käsi, mutta jalka saisi olla lähempänä hevosta”. Arabella olikin lähtenyt jo ennen meitä takasin tallille, joten saimme kaksin – hevosen ja koiran lisäksi, palata tallille. Keskustelimme Fenrisistä, maastoesteradasta ja vähän mies kertoi hevosestaankin ja mitä tämän kanssa on touhunnut. Tallilla laskeuduin selästä ja talutin orin suoraan talliin, riisuin varusteet ja annoin hieman murustuneen leivänkäntyn taskustani palkkioksi oikein mielekkäästä ratsastuskokemuksesta. Toisen käntyn heitin Jessille, joka mässytti korppua kauankin tallinkäytävällä, toisia ihmisiä ja hevosia välillä väistellen. Arabellaltakin sain positiivista kommenttia, kun orin varusteita palautin paikoilleen. Loimitin kippurakorvan, kiitin vielä kunnon rapsutuksilla ja vein tarhakaverinsa kanssa ulos päivällisheinille.

                             Olisi tehnyt mieli jäädä katselemaan tallia ja hevosia, sekä juttelemaan talliväelle vielä pitemmäksikin aikaa, mutta olin luvannut auttaa tuttua muutossa urhealla peltipurkkigolfillani, joten minun oli harmillisen pian aika lähteä. Sanoin vielä heipat Fenrisille, Arabellalle ja Gairille ja vähän vihjailin, että olisin kiinnostunut enemmänkin tämän tyylisistä valmennuksista ja muusta toiminnasta tallilla.

                             Oikein onnistunut valmennus kertakaikkiaan.